Tässä julkaisemme vaikuttavia mieleen jääneitä tarinoita Suomen muistiasiantuntijat ry:n 25-vuotisen taipaleen varrelta. Kukin tarinan kertoja esittää oman mieleen painuneen tarinan yhdistyksen historian varrelta. Tarina voi kertoa tapahtumasta, tilanteesta tai henkilöstä, joka on liittynyt yhdistykseen ja jäänyt painavasti kertojan mieleen.Kysymykset:

1. Mitä sinulle on erityisesti jäänyt mieleen yhdistyksestä?
2. Kenet haluaisit haastaa seuraavaksi kertomaan oman tarinansa?

KIITOS kaikille tarinan jakaneille

Juhlavuoden kunniaksi saamamme tarinat kertovat innosta ja yhteisestä tekemisestä, ja siitä mitä tapahtuu ja mitä hyvää saadaan aikaan, kun samanhenkisiä ihmisiä kohtaa ja päättää tehdä jotain (ja jopa muuttaa maailmaa) asioiden parantamiseksi. Kuunnellaan lisää tarinoita kaikissa kohtaamisissamme.Kiitos kaikille vuosien mittaan yhdistyksessä mukana olleille, ja kiitos tämän päivän toimijoille! Tästä on hyvä jatkaa vaikuttavaa työtä seuraavalle neljännesvuosisadalle!

Vaikuttava tarina 9: Maija Käyhty, Fysiogeriatria

Ajatukseni palautuvat 1980-luvulle kuin silmieni edessä liukuva kanootti tyynen meren pinnalla. Minulle tuli lonkkaleikkauksen jälkeen kuntoutukseen rouva, jolla ei ollut valmiuksia vielä palata kotiin. Tuolloin kuntoutusosastolla kuntoutus toteutui päivittäin parin viikon ajan. Ihmettelin mielessäni, miksi kuntoutus ei edennyt suunnitelmien mukaisesti kuten kymmenien muiden potilaiden kanssa oli tapahtunut. Mietin, että jotakin rouvan oppimisessa ja muistissa oli outoa.Tapasin samoihin aikoihin eräänä iltana LC-klubin kokouksessa Pirkko Telarannan ja kerroin hänelle mietiskelyistäni. Olin kuullut hänen uudesta työtehtävästään dementian maailmassa. Pirkko esitti mielipiteenään minulle kysymyksen, että olikohan rouvalla kyseessä mahdollisesti alkava tai jo edennyt dementoiva sairaus. En ollut kuullut aikaisemmin sairauteen liittyvistä oireista ja oireyhtymistä ennen Pirkon antamaa lyhyttä briiffiä.Pirkko kertoi, että seuraavalla viikolla kokoontuu alasta kiinnostuneita sekä asiaan perehtyneitä henkilöitä yhdistyksen kokoukseen Hoivakoti Hopeaan, tuolloin oli vuosi 1990. Hän innosti minua tulemaan kuuntelemaan lisää aiheesta. Uteliaana ja tiedon haluisena ihmisenä palo asiaan syttyi. Hupshei, tuon illan jälkeen olinkin Dementiahoitoyhdistyksen yksi hallituksen jäsenistä.Tuosta illasta alkoivat kymmenet tarinat muistisairauksien ihmeellisessä jopa mystisessä maailmassa sekä kymmenen vuoden hallituksen jäsenyys.Jos matkassa mitataan, on minulla kouluttajana niin yhdistyksen koulutustilaisuuksissa kuin oman yritykseni kautta takana tuhansia kilometrejä suomalaisia asfaltti- ja sorateitä, mielenkiintoisia ihmisiä, paikkoja sekä tapahtumia. Tietoa ja kokemuksia levitettiin yhdessä. Yhdistyksen alkuvuosina kiersimme Ulla Eloniemi-Sulkavan ja Raimo Sulkavan kanssa kuin uudisraivaajat viemässä tietoa ympäri Suomea ja luomassa uskoa dementian hoivan ja kuntoutuksen unelmiin. Mukanaan matkoihin liittyi joukko asiasta innostuneita samanhenkisiä ihmisiä.Vielä pieni tarina sykähdyttävästä oivalluksesta, mikä syntyi, kun sain ensimmäisen kuntoutuslähetteen Leenankodissa herralle, tuolloin Iso-Roobertin kadulla.Kuulin Lewyn kappale -taudista ensimmäistä kertaa ja Raimo S. selitti minulle taudin erityispiirteitä. Menin herran huoneeseen ja harmaapukuiset sotilaat ampuivat meitä ikkunan takana olevan puun takaa. Raimo auttoi ajatukseni näkemään ihmisen muistisairauden maailmassa. Siis näköaistiin perustuvia hallusinaatioita…..näinhän se onkin…..!Jos jossakin yhdistystoiminnassa niin tässä, on syntynyt pitkäaikaisia yhteistyösuhteita ja ystävyyksiä. Yhdessä olemme aina vahvempia kuin yksin.Fysioterapian ja laajan kuntoutuksen merkitys on kasvanut ja yhä useammalla muistisairaalla on oikeus olla tasavertainen muiden kanssa. Sydämelliset onnittelut yhdistykselle koko Fysiogeriatrian työyhteisön puolesta.Haluan haastaa professori Raimo Sulkavan tarinankerrontaan, sillä olet uskonut aina vahvasti siihen, että geriatrisella fysioterapialla on paikka muistisairaan ja hänen perheensä elämässä.

Vaikuttava tarina 8: Taina Semi, GeroArtist

Sain vuonna 1996 kutsun Suomen dementiahoitoyhdistyksen hallitukseen muistityön todelliselta grand ladyltä Ulla Eloniemi-Sulkavalta. Olin pari vuotta aiemmin perustanut Espooseen muistisairaiden ihmisten päiväpaikan, joka laajeni lopulta lyhyt- ja pitkäaikaisasumiseen. Pian olin myös aktiivinen kouluttaja yhdistyksen koulutustilaisuuksissa.Yhdistys on ollut ammattihenkilöstölle tarkoitetun koulutuksen ykkönen ja uranuurtaja Suomessa. Se on ollut muokkaamassa ammattilaisten asenteita muistityötä kohtaan niin, että muistiyhteisöistä on tullut haluttuja työpaikkoja. Yhdistyksessä mukanaolo ja sen kehittäminen todella osaavien ihmisten kanssa ollut oman ”muistityön” filosofian, tiedon ja käytännön opin kannalta tärkeimpiä pilareita.Hallitustyöskentely oli luovaa ja inspiroivaa. Usein siirryttiin ”jälkeisiin”, joissa luovuus pulppusi vielä kiivaammin, kun ideoitiin muistikävelyn teemoja, kannanottoja ja oheisohjelmia. Kenenkään ideoita ei tyrmätty. Synnytettiin myös symbolitason asioita kuten Leo Leijona -maskotti ja yhdistyksen arvotimantti. Kirjoitettiin James Bond -näytelmä yhdistyksen 15-vuotisjuhliin ja pääosan esittäjäksi suostui professori Raimo Sulkava.Niinhän se on, että kaiken tekemisen valo on kaunis valo, mutta se loistaa todella kauniisti vain silloin, kun sitä valaisee jokin toinen valo. Opittiin poikkitieteellisesti toinen toisiltamme. Viisain muistityö syntyy tieteen ja taiteen välisyydestä. Näitä valon säteitä kannan sydämessäni.Haluan haastaa Maija Käyhdyn FysioGeriatria Oy:stä muistelemaan yhdistyksen toimintaa. Ensi kohtaaminen Maijan kanssa tapahtui dementiahoitoristeilyllä 1996. Tuolloin koulutettiin piirtoheitinkalvojen ja diaprojektorin avulla. Itselläni ei ollut vielä kovin vankkaa koulutuskokemusta. Maija ilmoittautui vapaaehtoisena diojen vaihtajaksi luentoni aikana. Pelkoni hälveni.

Vaikuttava tarina 7: Jaakko Valvanne, geriatrian professori

Muistisairaiden hoidon uranuurtajat Raimo Sulkava ja Ulla Eloniemi-Sulkava kutsuivat minut 90-luvun alkupuolella useita kertoja dementiaristeilyille luennoijaksi tai puheenjohtajaksi. En alkuun ollut erityisemmin dementiahoitotyössä, mutta en osannut ystävien pyyntöön kieltävästikään vastata.Järjestyksen ihmisenä ihmettelin seminaaripäivien rentoa ja välitöntä tunnelmaa sekä aikataulujen joustamista. Ihmettelin, miksi Ulla ja Raimo eivät pane osallistujia järjestykseen. Ihmettelin myös, miksi ohjelmassa oli väliin huippumedisiinisiä luentoja ja väliin pelkkää pehmopuhetta.Kunnes vuosien karttuessa ymmärsin, että juuri näin kehitetään muistisairaita ihmisiä hoitavien asiantuntijoiden ammattitaitoa: yhtäältä pitää tuntea dementiaa aiheuttavat sairaudet ja niiden hoitomahdollisuudet ja toisaalta pitää luoda muistisairaiden ihmisten hoitoyksiköihin rento, elämänmyönteinen meininki. Hulluttelu tuo iloa niin muistisairaiden ihmisten kuin heitä hoitavien elämään!Haluan haastaa osastonhoitaja Arja Stenbergin Kustaankartanon vanhustenkeskuksesta. Toimiessani 90-luvulla Kustaankartanon johtajana halusin perustaa sinne dementiayksikön. Ajatusta vierastettiin kovasti, mutta Arja tarttui osastonhoitajan tehtäviin ennakkoluulottomasti ja kehitti työtovereineen osastosta nopeasti ihanteellisen asumis- ja elämisympäristön muistisairaille ihmisille. Omaiskyselyssä osasto sai kaikista osioista täydet pisteet (ainoana osastona talossa), mutta tiedotusta kritisoitiin. Arjan asennetta kuvaa hänen toteamuksensa tulokset kuultuaan: ”Ihanaa, että meillä on jotain, mitä parantaa!”.

Vaikuttava tarina 6: Tarja Niittymäki, terveydenhoitaja, muistihoitaja, Suomen muistiasiantuntijat ry:n muistikonsultti, aluevastaava ja hallituksen jäsen (-2014)

Löysin onnekseni Suomen dementiahoitajat ry:n yhdistyksen 1990-luvun alkupuoliskolla.Olin juuri aloittanut Lapin ensimmäisen muistisairaille rakennetun pienryhmäkodin vastaavana hoitajana ja työryhmäni kanssa innolla aloittamassa toimintaa, joka mahdollistaisi asukkaillemme heidän oman elämänsä jatkumisen kodissamme. Tuolloin vallalla kaikessa hoidossa laitosmaisuus oli hyvin vahva trendi. Halusimme muuta. Ympäristön paine ja yhteisön vastarinta uutta hoitoideologiaa oli tuntuvaa.Löysin yhdistyksen kautta muistikoulutuksen Helsingin yliopiston aikuiskoulutuskeskuksessa ja sitä kautta mukaan Alva-toimintaan. Sain rakentaa muistisairaiden ihmisten hoidon ammatillisen identiteettini näin. Olen iloinen ja kiitollinen, että jo tuolloin löysin polun tälle tiedon valtaisalle valtatielle,Muistiasiantuntijoissa jatkuva toimiminen on tarjonnut mahdollisuutta keskusteluihin viisaiden ja tietävien henkilöiden kanssa.Tieto ei yksin olisi minulle riittänyt. Olen kaikkina näinä vuosina saanut myös nauttia elämänfilosofioiltaan kunnioittamieni henkilöiden seurasta. Elämästä iloitseminen ja ihmisten kiistaton tasa-arvo ovat arvoja, jotka Muistiasiantuntijoissa ovat kaikkina näinä vuosina olleet arjen toimissa hyvin elävinä läsnä.En voi olla kuin iloisesti kiitollinen kaikista kokemuksistani yhdistyksen toiminnan parissa.Seuraavaksi haastan professori Jaakko Valvanteen kertomaan oman tarinansa. Jaakkoon minulla oli ilo tutustua etenkin Kotona Paras -projektin aikana, kun Sodankylä oli Espoon ohella toinen projektikumppani. Jaakon kanssa olimme myös projektin ohjausryhmässä.

Vaikuttava tarina 5: Hanna-Leena Knutas, erityisohjaaja, hallituksen jäsen 2003-2006

Yhdistys tuli minulle tutuksi heti ensimmäisestä aluevastaavatapaamisesta lähtien. Tiedonjanoni oli suuri ja sain siihen helpotusta. Koin olevani etuoikeutettu saadessani niin paljon tietoa, niin viisailta ihmisiltä.Olen ollut ”outolintu”, sillä peruskoulutukseni ei ole sosiaali- tai terveydenhuollon alalta. Lopulta minusta tuli kuitenkin vankalla ammattitaidolla varustettu muistiasioiden taitaja. Oli hienoa, että minut otettiin niin ilolla ja ennakkoluulottomasti vastaan, jopa hallitukseen asti. Siitä kauniit kiitokseni!Toinen suuri anti on ollut ne elinikäiset ystävyyssuhteet, joita sain. Aina tavatessa puhe kääntyy yhteen ihanaan aluevastaavien tutustumiskäyntiin. Teimme matkan pohjoiseen! Koulutusta, tutustumiskäyntejä ja upea luonto. Luoston lumikenkäilyä ei varmasti kukaan mukana ollut voi nauramatta muistella. Toinen paljon ajatuksia herättävä matka oli tutustuminen Kööpenhaminan vanhusten hoitoon. Monta asiaa oli ajateltu sydämellä ja saimme paljon eväitä omaan arkityöhön. Ja olihan meillä Annen kanssa hetkemme myös pallomeressä!Seuraavaksi haastankin Anne Pitkäsen kertomaan muistoja! Anne istui viereeni ensimmäisessä aluevastaavien tapaamisessa. Se oli ystävyyttä ensi kohtaamisesta!

Vaikuttava tarina 4: Paula Tommola, sairaanhoitaja, muistihoitaja, Suomen muistiasiantuntijat ry:n aluevastaava

Yhdistyksessä ja ALVA -toiminnassa mukana olemisen kautta olen saanut paljon osaamista arkityön kehittämiseen käyttövoimaksi. Toiminnassa aktiivinen kokemusten jakaminen ja hieno yhteishenki ovat olleet erityisen voimaannuttavia tekijöitä. Vuosien varrella on matkaani tarttunut monenlaisia asioita; ihania ja mielenkiintoisia tuttavuuksia, tapahtumia, koulutuksia. Erjan mainitsema ALVA-matka Hollantiin on yksi merkityksellisimmistä.Eräs monista erityisesti mieleen painuneista tapahtumista on myös Muistikävelypäivä 19.5.2011 Helsingissä. Mielenkiintoiset asiantuntijaluennot ja vilkkaat keskustelut siivittivät tätä antoisaa ja positiivista päivää. Yhdistyksen kannanoton ”Onko lupa hoitaa hyvin?” sanomaa täydensi ja seminaarin tunnelmaa huippuunsa kohottivat yllätysesiintyjät. Arttu Wiskari ja Janne Rintala esittivät kappaleen Tuntematon potilas. Tämä koskettavan kappaleen sanoma osui ja upposi, silmät kuivana sitä ei pysty kuuntelemaan. Kappaleen kuuleminen tuo edelleen Muistikävelypäivän ja sen vieläkin ajankohtaisen sanoman elävästi ja tunteikkaasti mieleen: ”Onko lupa hoitaa hyvin?”Haastan ALVA toimintaan innostajani Hanna-Leena Knutaksen kertomaan seuraavan vaikuttavan tarinan.

Vaikuttava tarina 3: Erja Rappe, MMT, vanhempi tutkija

Yhteisen matkan varrella SuMulaisten kanssa on ollut monia mieliinpainuvia hetkiä kun on saanut olla mukana muistisairaiden ihmisten hoidon kehittämisessä ja oppia itse valtavasti uutta. Koskettava tapahtuma oli Tarjan luotsaamalla Alva-matkalla Hollantiin vuonna 2013. Weespin asemalla orientoiduimme iPadin avulla paikkaan ja lähdimme vaeltamaan kohti Hogeweyn ”dementiakylää”. Perille päästyämme kuuntelimme tarkkaavaisina kylän esittelyä ja tutkimme tarkkaan joka nurkan kysellen tarkentavia tietoja.Usein vastaavanlaisilla esittelykierroksilla on kiireinen tunnelma ja tuntuu siltä, että asiat menevät ohi korvien. Tämä kierros oli aivan toista; paikan arkkitehtuuri vaikutti rauhoittavasti myös meihin vieraisiin. Alvat sulautuivat kylään kuin kotiinsa, seurustelivat kiireettä asukkaiden kanssa, kohtasivat vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Kylä oli hieno esimerkki hyvästä suunnittelusta, joka vastaa asukkaiden tarpeisiin. Alvat puolestaan ovat yhdenvertaisen kohtaamisen mestareita, joiden tapaaminen on ilo meille kaikille.Haastan Alva Paula Tommolan kertomaan seuraavan vaikuttavan tarinan.

Vaikuttava tarina 2: Tarja Kuntsi, suunnittelija

Vuonna 2004 olin juuri alkusyksystä aloittanut yhdistyksessä työni, kun perinteinen Valtakunnallinen dementiahoitopäivä (nykyään Valtakunnallinen muistifoorumi asiantuntijoille) järjestettiin. Päivästä erityisesti jäi mieleeni Dementiapotilaan lääkehoito -oppaan julkistus, jonka sisältö vastasi moneen mieltä askarruttavaan kysymykseen ja oli erittäin ajankohtainen. Tilaisuuden tauolla ryntäys oppaan hankkimiseksi avasi silmäni uudella tavalla näkemään ajantasaisen tiedon merkityksen ja ihmisten tiedonjanon. Opas oli yhdistykseltä ja kirjoittajilta merkittävä tuotos tukemaan arjen työtä.Haastan yhdistyksen hallituksen jäsenen Erja Rapen kertomaan seuraavan vaikuttavan tarinan.

Vaikuttava tarina 1: Barbro Sjöroos, järjestösihteeri

Olen ollut työssä yhdistyksessä vuodesta 1996 alkaen. Vuosien varrella yhdistyksessä on monta asiaa, joita voi nostaa esille.Erityisesti mieleeni ovat jääneet Muistikävelytapahtumat vuosien varrelta. Sankoin joukoin kokoonnuttiin Helsingin keskustassa usein Vanhalla Yliopistotalolla tai Senaatintorilla. Useampana vuonna mukana oli toistasataa yhdistyksen jäsentä, muistisairaiden parissa työskentelevää henkilökuntaa. Usein myös heidän asiakkaita oli mukana marssimassa.Kävelimme poliisien saattelemana banderollien kanssa halki Helsingin keskustaa; vilkkaassa iltapäiväruuhkassa osoittaen mieltä muistisairaiden ihmisten ja hoitoa tarvitsevien vanhusten ihmisarvoisen ja arvokkaan hoidon puolesta. Kulkuetta johdattivat trumpetistit – ääntä riitti! Tunnelma kaikilla oli korkealla. Muistikävelyn lopussa luovutettiin yhdistyksen kannanotto; monina vuosina Eduskuntatalon portailla. Iltaa jatkettiin Muistijamien merkeissä Storyvillessa.Haastan työtoverini Tarja Kuntsin kertomaan oman muistonsa.