”Muistiammattilaisena sitä kohtaa työssään erilaisissa tilanteissa olevia ihmisiä. Monilla asiakkailla ja perheillä haastava tilanne on voinut jatkua jo pitkän aikaa ja sitä on voitu käsitellä jo moneen otteeseen eri sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöiden kanssa. Tilanteet, ratkaisut, vastaukset ja kohtaamiset ovat saattaneet olla asiakkaalle samanlaisia kerta toisensa jälkeen.
Toisinaan olen huomannut omassa työskentelyssäkin tiettyjä kaavoja, joiden mukaan olen asiakastilanteissa toiminut. Työhöni toki kuuluu ratkaisukeskeinen ote, mutta voiko se mennä liiallisuuksiin? Kun asiakas kertoo minulle haasteistaan tai arjen asioistaan, minulle tulee usein lähes luontainen tarve lähteä selvittämään ongelman ydintä, tarjota asiakkaalle ratkaisua, vastausta ongelmaan. Mutta entä jos asiakas on alun perinkin halunnut vain tulla kuulluksi? Miltä hänestä tuntuu, jos minä kuvittelen olevani ratkaisukeskeinen, ja silti toistan samoja asioita, joita hän on jo monelta muultakin ammattilaiselta kuullut? Samat vastaukset herättävät asiakkaassa ihan varmasti turhautumista ja ohitetuksi tulemisen tunnetta. Sen huomasin itse, kun eräs asiakkaani näytti silminnähden pettyneeltä vastaukseni saatuaan. Hänen ryhtinsä valahti, silmät kääntyivät katsomaan kohti lattiaa, ja keskustelumme muuttui minun monologikseni.
Ammattilaisen olisi hyvä osata arvioida edes jollain tasolla asiakkaan tilannetta yhdistettynä hänen henkilöhistoriaansa. Asiakkaan kohdalla tulisi pysähtyä ja kuunnella, mitä hän haluaa oikeasti kertoa. Samalla ammattilaisena tulisi pohtia ja arvioida sitä, mitä tämä asiakas on jo kuullut edellisissä tapaamisissa. Myös suoraan kysyminen auttaa. Oletko keskustellut tästä jo jonkun muun kanssa? Mitä toivoisit minulta? Asiakkaan puolesta olisi tärkeää, että ammattilainen toisi keskusteluun aivan uusia näkökulmia ja lähestymistapoja sen sijaan, että tarttuisi vanhoihin kaavoihin ja kertoisi asiakkaalle samoja asioita uudelleen. Mitä tämä tilanne sinussa herättää? Miten toivoisit tilanteen muuttuvan? Joskus pelkkä kuunteleminen ja hyväksyminen voi riittää.
Tällaisen keskustelun mahdollistumiseen voisi kehittää jonkin työvälineen, joka muistuttaa pysähtymään ja kuulemaan sekä kannustaa ammattilaista oivaltamaan ja kokeilemaan uusia lähestymistapoja asiakkaiden kanssa.”
Ulpu ja Paul kertovat kotona muistisairauden kanssa asumisesta, onnistumisista ja haasteista sekä kohtaamistilanteista muistiammattilaisten kanssa. Tarinat perustuvat Lupa puhua -hankkeen keräämiin kokemuksiin muistiperheiltä ja ammattilaisilta.
Kuvitus: Emmi Jormalainen