Myös työntekijä voi olla aggressiivinen, jopa silloin, kun hän ei sitä itse tajua. Tämä ei tee työntekijästä huonoa. Työntekijälläkin voi olla yhtä hyvä syy kiukun tunteeseen kuin omaisella, mutta oman aggression tunnistaminen voisi auttaa käyttäytymisen hallinnassa. Jos omainen vihjaa työntekijän olevan laiska, kun työntekijä lopultakin on päässyt kahvikuppinsa ääreen, kai työntekijää suututtaa, mutta ehkä vihastumisen sijasta voi selittää, kuten ”olen tehnyt aika lailla tänään, vaikkei se aina näy”; ”haluan hoitaa läheistänne hyvin, ja kykenen siihen, kun ensin saan tauon, mutta nyt tarvitsen sen tauon”. Selittäminen kertoo, että työntekijä on kyennyt kanavoimaan ärtymyksensä hyväksi kielelliseksi ilmaisuksi ja terveeksi puolustautumiseksi. Suuttuminen voi olla hyvinkin oikein, mutta yleensä kannattaa kanavoida ärtymys rakentavaksi tavaksi toimia.
Työntekijä saattaa kuvitella, että omainen ymmärtää hänen työnsä määrän, mutta ei arvosta häntä. Jotkut omaiset varmaan ymmärtävätkin työn määrän, mutta yleensä ihmisten on helpointa nähdä oman työnsä vaativuus ja vaikeampi hahmottaa muiden ihmisten työ. Kiukkuinen omainen ei aina ole pahantahtoinen; kiukku usein kertoo ihmisen haluavan tietoa – ja kontaktin. Selittämistä ei ole meillä ajateltu osaksi työtä, ja työntekijä on ehkä loukkaantunut työhönsä liittyvästä vähättelystä. Loukkaantuminen on ymmärrettävä reaktio, mutta kunnon työntekoon kuuluisi mielestäni se, että yritetään purkaa pois loukkauksia tuottavat väärinkäsitykset omaisten ja työntekijöiden väliltä.
Omaisen tilanne
Muistisairaan henkilön omaisella voi olla aikamoinen tunnetaakka. Hänellä on helpottunut läheisensä saamasta hoitopaikasta ja samalla syyllisyydentuntoinen siitä, ettei hoida itse. Hän pelkää, ettei vanhus tule rakkaudella hoidetuksi, hän häpeää vanhempansa käytöstä; hän toivoo perintöä ja häpeää perinnön himoamista; hän suree läheisensä katoamista muistisairauteen. Omaisen ymmärtäminen voisi helpottaa kohtaamista: ärtynyt omainen ei olekaan aina perimmältään vihainen työntekijälle.
Työntekijän ei kuitenkin pidä esittää loukkaavia psykologisia tulkintoja. Psykologisen tiedon oikea ymmärtäminen kunnioittaa toista osapuolta. Omaisen tilanteen ymmärtäminen voisi auttaa työntekijää sanomaan omaiselle, että hänen läheisensä on viehättävä iäkäs rouva/herra tai vanhus kertoo hauskoja juttuja. Jos työntekijä kykenee osoittamaan vilpitöntä arvostusta vanhusta tai omaista kohtaan, yleensä se tuntuu omaisesta todella mukavalta. Aito myötämieli vanhusta kohtaan kohentaa omaisenkin oloa, ja vähentää omaisen ärtymystä.
Ennakointia!
Vihaisiin omaisiin reagoinnista kannattaisi siirtyä ennakoivaan toimintaan. Eräällä vuodeosastolla työntekijät menevät tervehtimään ja tarjoutuvat avuksi ennen kuin potilas tai omainen ehtii kysyä hoitajalta mitään, ja valitukset ovat vähentyneet. Kontaktin ottaminen ennen omaisen yhteydenottoa lisää omaisen luottamusta siihen, että vanhuksesta todella huolehditaan. Kannattaa purkaa kiukku ennen kuin se on oikein edes muodostunut, ja kannattaa yrittää nähdä asiakas ja omainen yksittäisinä ihmisinä. Laitosmainen tai tehtäväkeskeinen kulttuuri lisää hoidettavan ja omaisen taipumusta aggressiivisuuteen, koska laitoskulttuuriin ei kuulu asiakkaan käsittäminen yksityisenä ihmisenä, vaan hän on vain yksi asiakkaista. Tämä identiteetin menettäminen loukkaa ketä tahansa meistä!
Kun omainen on huolissaan, se kertoo siitä, että hän välittää läheisestään. Moitteiden alla yleensä on läheisen halu olla hyväntahtoinen ja vastuuntuntoinen, ja jos työntekijä tunnistaa sen (ja jopa sanoo sen ääneen), läheisen hyvä pyrkimys tulee näkyväksi, mikä yleensä helpottaa tunnelmia. Kun hoitotyöntekijä myös välittää asiakkaasta ja yleensä omaisestakin, miksi hän ei antaisi sen näkyä? Osaako hoitotyöntekijä ajatella, että hänen ammattiinsa liittyisi ennakoivasti kontaktin ottaminen ja hyväntahtoisen ilmapiirin luominen – ei pelkästään hoidon hyvä suorittaminen?
Missä ovat ymmärtämisen rajat?
Työntekijät luultavasti yrittävät sopeutua vihaisiin omaisiin liian paljon. On tilanteita, joissa kannattaa ja pitää sanoa ”ei”. Jos työntekijä saa moitetta työstään, kannattaa korjata mahdolliset virheet, mutta kohtuutonta moitetta voidaan torjua. Ratkaisuna ei ole oma vihastuminen, vaan lämpimästi ja hyväntahtoisesti selittäminen ja puolustautuminen. Se näyttää joskus olevan työntekijöille vaikeata. Niinpä työntekijä ehkä yrittää pitää puolensa töykeällä tavalla, jolloin työntekijä on omalta osaltaan aggressiivinen. Terve, ei-aggressiivinen puolustautuminen näyttää kuitenkin olevan taito, jonka aika harvat osaavat. Ei-aggressiivista puolustautumista pitäisi erikseen sekä opettaa että opetella.
Usein ongelmien taustalla on jonkinlainen valtataistelu, jossa kilpaillaan siitä, kuka on oikeassa: työntekijä vai omainen? Valtarakenne usein pehmenee, kun työntekijä pyytää omaisen apua. ”En nyt tiedä, miten pääsisimme tästä eteenpäin. Voisitteko te auttaa minua löytämään ratkaisun?” Muistisairas ihminen ja hänen omaisensa ovat hyvin riippuvaisia työntekijästä, ja se voi olla hyvin pelottavaa. Kun työntekijä näyttää, että hän tarvitsee omaisen apua, suhde muuttuu tasavertaisemmaksi.
Jos omainen vaatii kohtuuttomia tai puhuu törkeästi, työntekijä voi yrittää saada hänet katsomaan asioita omalta näkökunnaltaan. ”Kun minua sanotaan tyhmäksi, minulle tulee tosi raskaaksi työskennellä.” Jos työntekijää moititaan virheestä, hän voi vastata, että hän korjaa mielellään. Jos työntekijää moititaan epäystävälliseksi, hän voi vastata kertomalla, että haluaisi olla ystävällinen; joskus ei vain osaa tai onnistu. Työntekijällä on oikeus rajallisuuteensa, mutta ei piittaamattomuuteen.
Työntekijän ja omaisen näkökulmat
Työntekijän tulisi tehdä oma työnsä, mutta hän voisi myös vihkiä omaisen työnsä tilanteisiin kertomalla joskus työtilanteestaan omasta näkökulmastaan. Jos omainen epäilee vanhuksen lääkitystä, kannattaisi läpikäydä lääkitys hyvän geriatrin kanssa ja purkaa mahdollinen virhelääkitys, mutta myös selittää omaiselle lääkkeiden vaikutukset, sivuvaikutukset ja lääkityksen purkamisen vaikutukset niin, että maallikkokin ymmärtää. Omaisen ja hoitoyhteisön maailmat eivät usein kohtaa, ja maallikko voi uskoa hoitopaikan tahallisesti ylilääkitsevän vanhusta.
Omaiset eivät voi tuntea työntekijän työtodellisuutta. Palvelutalon uskotaan tarjoavan palveluja, ei laskuttavan niistä. Kuntouttavan hoito-otteen uskotaan tarkoittavan, että vanhus viedään kuntosaliin. Jos vanhus pyytää vettä ja työntekijä kehottaa hakemaan itse, se ymmärretään epäkohteliaaksi – maksetaanhan hoidosta maltaita! Ei ole helppo ymmärtää, että työntekijän kieltäytyminen on yritystä saada vanhus kävelemään; se tulisi kertoa kauniisti. Ja mitä tarkoittaa, että vanhuksen huone on hänen kotinsa? Hoitolaitoksen toimintaa kannattaisi selittää omaisille, eikä siihen valitettavasti riitä, että omaisille jaetaan talon esite tai asia kerrotaan hoitokokouksessa. Omainen voi olla hoitolaitoksessa kuin vieraassa maassa! Hoitajan kannattaa ystävällisesti kertoa, miksi hän näpyttelee puhelintaan tullessaan ulos vanhuksen huoneesta; hän kirjoittaa muistiin vanhukseen liittyviä asioita eikä kirjoittele kavereilleen. Miten se omainen sitä varmuudella voi selittämättä tietää?
Jos halutaan rakentaa oikein hyvä suhde omaiseen, kannattaa kysyä, mitä omainen toivoo. Useimmiten ihmiset, joilta vilpittömästi kysytään, mitä he haluavat hoidolta, ovat pyynnöissään varsin kohtuullisia. Jos joku pyytää kuuta taivaalta, hänelle voisi kauniisti sanoa, että ajatus on mahtava, mutta toteuttaminen perin vaikeaa. Sinänsä ei ole väärin, että ihmiset haluavat asioita! Omaisen kannalta voi olla oleellista, että hänestäkin välitetään. Kysymisen pitää kuitenkin olla aitoa, ei näennäistä! Halutaan ymmärtää, mitä omainen toivoo ja mitä hän ajattelee. Omaisilla olevia näkökantoja kannattaa kuitenkin ottaa toteutuksissa käyttöön, jos se on mahdollista. Työntekijän tulee luopua valtataistelusta omaisen kanssa. Molemmilla osapuolilla voi olla järkeviä ideoita.
Tietysti myös työntekijä tarvitsee vilpitöntä arvostusta ja hyvää tahtoa omaisten taholta. Ehkä omaisille kannattaisi puhua tästä, jotta omaiset voisivat sen oivaltaa. Työntekijän tulisi ehkä kertoa, etteivät työntekijät onnistu ilman omaisten apua. Annetun avun eri aina tarvitse olla konkreettista apua; omaisen hyvä tahto saattaa riittää. Mutta työntekijätkin voivat edistää asiaa: kun omainen kiittää, kannattaa nauttia kiitoksesta ja antaa sen näkyä. Kun omainen huomaa arvostuksensa ilahduttavan, hänen on helpompi kiittää toisenkin kerran. Jos työntekijä sanoo kiitettäessä, että tekee vain velvollisuutensa, hän ikään kuin torjuu kiitoksen.
Joskus voisimme ottaa avuksi myös huumorin. Olemme usein vähän turhankin vakavamielisiä. Kun minulle kerrotaan, että olen ihan pöljä omissa töissäni, saatan joskus vastata pilke silmäkulmassa, että tämäntasoista porukkaa tänne nyt on palkattu. Vaikka tekee työtään vakavissaan, ei aina kuitenkaan tarvitse ottaa itseään niin vakavasti. Huumori on kuitenkin parasta aina kohdistaa itseen, ei toiseen osapuoleen, koska huumorissa on myös riski peitettyyn aggressioon.
Artikkeli julkaistaan painettuna Memo-lehdessä 2/2017.